"Pysykää aloillanne siinä!" huusi Ralph. "Laskeudu pitkäksesi, Laddie!
Kuuletko sinä!"
Laddie, muudan voimakas paimenkoira, jonka pitkä takkuinen karva oli vielä märkä ja kimalteleva kovasta sulamattomasta lumesta, oli mennyt ovelle ja pistänyt kuononsa sen alle rakoon.
"Sieltä tulee joku", sanoi Ralph katsoen koiraan ja puhuen melkein kuiskaamalla.
Robbie Anderson, joka tähän asti oli maannut vaieten oven vieressä lavitsalla, nousi haukotellen ja tarttui puiseen salpaan. Voimakas myrsky vetäisi oven heti auki. Hän katsoa tuijotti hetkisen sateeseen ja pimeään, mutta ei nähnyt mitään.
"Ei täällä ole ketään", sanoi hän äreästi.
Ja painaen leveät hartiansa jykevää tammiovea vasten työnsi hän sen jälleen kiinni. Tuuli tunkeutui ulvoen huoneeseen raosta, ennenkuin hän onnistui saamaan salvan paikoilleen. Niiden mielestä, jotka olivat kuunnelleet meren kohinaa, muistutti se takaisin palaavan murtuneen aallon jyrinää.
Nuorukainen kääntyi lepattavien kynttilöiden valossa ja pyyhki laiskasti lumisohjun ja veden parrastaan ja rinnaltaan ja paneutui jälleen pitkäkseen lavitsalle väristen ja haukotellen.
"Siellä on todellakin hirmuinen ilma tänä iltana", mumisi hän ja vaipui sen jälkeen tavalliseen uneliaaseen tilaansa.
Oven avaaminen ja sulkeminen ja siitä aiheutunut kylmä veto olivat herättäneet muutaman pienen miehen, joka istui toisessa uuninloukossa Matthewia vastapäätä. Hän istui kyyrysillään lämpimällä kivipenkillä jalat allaan ja hänen päänsä nojasi toiseen niistä seinistä, jotka ympäröivät häntä molemmilta puolilta. Samalla kohtaa oli suuri liikkiö, joka riippui siellä kuivamassa. Hän oli nukkunut koko edellisen keskustelun ajan ja ottanut vain osaa sen käänteisiin silloin tällöin liian äänekkäällä kuorsaamisellaan.
Mutta nyt hypppäsi hän äkkiä seisoalleen. Hän oli melkein kääpiö mieheksi ja hänen kummallisessa ruumiissaan oli jotakin äärettömän naurettavaa. Pää oli suuri ja hyvin muodostunut, ruumis paksu ja kömpelö ja jalat lyhyet ja surkastuneet. Hän oli Wythburnin opettaja ja hänen nimensä oli Monsey Laman.