Laaksolaisten mielestä oli pieni opettaja hauskin toveri, mitä he milloinkaan onnistuivat saamaan kumppanikseen lasin ääreen. Hänellä oli joku sattuva huomautus jokaiselle heistä, hän lauloi, laski leikkiä ja sinkautti silloin tällöin sanan, joka sattui, mutta ei loukannut ketään. Heidän tapanaan oli sanoa häntä "pieneksi notkeaksi ranskalaiseksi" hänen kummallisen kävelytapansa vuoksi, mikä näiden raskasjalkaisten vuoristolaisten mielestä muistutti jollakin tavoin ranskalaisen tanssinopettajan käyntiä.
Samalla kun opettaja heräsi näytti keskustelu ravintolassa olevan muuttumaisillaan iloisemmaksi. Ei ulvova lumipyrykään kuulostanut enää niin kovalta eikä hirveältä. Oven vieressä lavitsalla lepäävä laaksolainen haukotteli ja nukkui jälleen entiseen tapaansa, ja Ralphinkin luja alahuuli kävi lempeämmäksi, vaikka hän ei milloinkaan ollutkaan mikään iloinen eikä leikillinen toveri. Miehet täyttivät jälleen piippunsa ja pyysivät emännältä enemmän maustettua olutta.
"Jumala siunatkoon sen sydäntä, joka panee hyvää olutta! sanoo sananlasku. Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?" sanoi Monsey vastakkaisessa uuninloukossa istuvalle Matthewille.
"Kehu kahlaamoa vasta sitten kun olet löytänyt sen", vastasi filosoofi. "Olen aina huomannut hyvän oluen suovan hyviä päähänpistoja. Ihmisiä, jotka halveksivat hyvää olutta, pitäisi kaikkien muiden halveksia."
"Siinä tapauksessa olisitte ollut valmis hirtettäväksi jo monta vuotta sitten, isä Matthew", sanoi Monsey, "sillä olette painanut alas hyvää olutta enemmän kuin kukaan muu koko Wythburnissä."
Vanha Matthew sai nyt sietää häneen itseensä kohdistuneen naurun tällä kertaa. Mutta sen vielä kestäessä kumartui hän Ralphiin päin ja kuiskasi kuin korvatakseen tappionsa: "Hän on hyvin poikamainen, tuo pieni mies, aivan varmasti."
Ja sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä kuin hän olisi sanonut jotakin uutta: "Häneen nähden voidaan todellakin sanoa, että kuten metsään huudetaan, niin siten sieltä vastataan."
"No, no", sanoi hän ääneen, "älkää luulkokaan, etten voi kärsiä tappiotani."
Huolimatta tästä odottamattomasta häviöstä alkoi vanhus juuri nyt näyttää, mihin hän oikeastaan kykeni. Tämä sukkela harmaaparta ei ollut milloinkaan niin onnellinen, ei näyttänyt milloinkaan niin viisaalta, ei pudistanut milloinkaan päätään niin hyväntuulisesti eikä milloinkaan iskenyt silmää niin leikillisen syvämielisesti kuin silloin, kun pieni notkea ranskalainen sanoi jonkun sukkeluuden.
Hän pyysi Monseyta laulamaan ja soittamaan viulua, sillä hän oli aivan varma siitä, ettei Monsey halua kieltäytyä.