"Pitäisikö minun laulaa, herra?" huudahti pieni mies. "Laulaa! Herra, koira saa määrätä sen asian. Jos se heiluttaa häntäänsä, suostun laulamaan, mutta ellei se tee sitä, en sittenkään voi olla hiljaa. No, Laddie, mitä siihen sanot?"
Koira vastasi tähän pyyntöön heiluttamalla innokkaasti ellei juuri erikoisen ymmärtäväisesti sitä ruumiin jäsentä, josta tällä hetkellä niin tärkeä päätös johtui. Silloin haettiin heti esille viulu muutamasta vaaleasta seinäkaapista ja hetkisen kuluttua vaimensi kielien jännittäminen ja sävelikköjen harjoitteleminen myrskyn pauhinan.
"Teidän pitää lyödä tahtia, patriarkka", sanoi Monsey.
"Eikö mitä, hyvä mies. Sinun asiasi on lyödä tahtia ja tappaa aikaa", vastasi Matthew.
"Siinä tapauksessa pitää teidän lyödä merkki tahi merkitä lyönti tahi lyödä oma merkkinne, sillä ettehän luullakseni osaa kirjoittaakaan."
Sitä kannatti todellakin katsella, kun pieni opettaja käytteli käyräänsä, löi tahtia jalallaan ja päästi silloin tällöin hurjan huudon keksiessään jonkun iloisen päähänpiston, sillä hän osasi jonkun verran improvisoidakin. Kaikki nauroivat kuunnellessaan hänen lauluaan, jossa tällä kertaa puhuttiin muutamasta isä Matthewin raukkamaisesta teosta.
Nauru ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun oveen kovasti koputettiin. Ralph hyppäsi seisoalleen.
"Sanoinhan jonkun olevan tulossa ja olkoonpa hän sitten kuka tahansa, on hän ollut täällä ennenkin."
Sanottuaan sen meni hän ovelle ja avasi sen. Laddie oli siellä ennen häntä.
"Onko Ralph Ray täällä?"