"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?" kysyi toinen.
"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui", vastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. "En ollut vielä hiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin kahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan."
"Hyväinen aika, hyväinen aika?" vastasi toinen kauppias, jonka veri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita yksityiskohtia kerrottavan.
Robbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain pari tuntia liian myöhään — vain pari mitätöntä tuntia.
Hän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka hän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän oli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen sitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.
No niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie Carlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli tullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli aurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka julmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!
Robbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri onnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen lamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa tarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut tuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen nähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi lammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella ristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot lammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat matkalla.
Sitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi hän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen ympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi taluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle "Hyvää iltaa!" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta kun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin äkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla ystävällisesti kädellään.
Sitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot jyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli joskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin hän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.
"Pelkään laitani olevan huonosti", ajatteli hän koettaen miettiä asemaansa.