* * * * *
Rotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi takaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden kolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut hänestä kuolleelta ja tyhjältä.
Kun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet sairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten. Sairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön surullisiin kasvoihin.
Kiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut. Mitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään hänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen herättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut. Mitä hän sanoisikaan?
Nyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien päivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun hetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä sen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat pantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä hän nyt sanoisikaan?
Lähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista mietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo keittiössä Rothan luona.
"Rotha, Rotha", huusi hän kiihkoissaan, "minulla on sinulle hyviä uutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan."
"Millaisia uutisia?" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.
"Suuria uutisia", toisti Willy.
Kohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen kasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.