"Verikoirat ovat menneet tiehensä", sanoi hän heittäen yltään viitan ja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen iloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa valjaista.
Mitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys muutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa hänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen luokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken, niin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan häntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä taakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.
Minuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen hänen luonaan.
"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen heille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa."
Hänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet niin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan käveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus hyväilemään äitinsä tukkaa.
Oli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle illallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti vastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin, eikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.
"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme", sanoi hän. "Sitä ei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?"
"Kyllä", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen yli, jota hän juuri sytytteli.
Vastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti huomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.
"Etkö ole oikein terve, Rotha?" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä hänen suruunsa.