"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin", sanoi tyttö taistellen mielenliikutustaan vastaan, "vain senvuoksi — mitä, jos he ovat menneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?"
"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?"
"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta, vaan — vaan — murhasta? Oi, Willy", huudahti tyttö toivottomuudessaan luopuen kaikesta teeskentelystä, "se on totta, siinä ei ole ollenkaan valhetta."
Willy istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa tuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut mitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.
"Eikä siinä ole vielä kaikki", jatkoi Rotha kyynelten virratessa hänen poskilleen. "Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on tehnyt — siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle — tälle kuolemanpolulle?" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.
Willyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen, mutta sanoja ei kuulunut.
"Mitäkö sanoisin?" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti noustessaan jäykästi istuimeltaan. "Sanoisin —" Hän keskeytti purren hampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan. Aavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin hänen mieleensä. "Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!" huudahti hän.
"Willy, rakas Willy", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. "Henkilö —"
Nyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää itseään.
"Tuo henkilö olin minä!"