"Niin, äiti, niin; olen nyt vihdoinkin taas kotona", mumisi Robbie.
"Hän hourii jälleen", sanoi Matthew uuninloukosta.
"Jumala siunatkoon vanhaa sydäntäsi, äiti, mutta nyt aion parantaa tapani. Voin kyllä pitää lupaukseni. Nyt se on ihan varmaa, äiti, saatpahan vain nähdä. Ei, ei, koeta minua vielä kerran, äiti."
"Hän jauhaa alituisesti vain tuota samaa asiaa, poikaraukka", kuiskasi
Matthew. "Se on ahdistanut varmaankin kovasti hänen mieltään vanhan
Marthan kuolemasta asti."
"Älä itke, äiti, älä itke."
Liisa-raukka huomasi juuri silloin, että hänen piti kiinnittää uuteen pukuunsa kaikki huomionsa. Hän painoi päänsä melkein siihen kiinni.
"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin, uskallan vaikka vannoa sen. Niin, uskallan vaikka vannoa sen!" huusi Robbie niin kovasti kuin hänen heikontuneet voimansa vain sallivat.
"Tuotakin hän toistaa alituisesti", kuiskasi Matthew Rothalle.
"Muistatko, että pieni Reuben sanoi samaa?"
Robbie mumisi vielä hiljaisella rukoilevalla äänellä:
"Älä itke, pikku äiti, ellet halua tappaa minua tähän paikkaan.
Tappaako sinut? Niin, se on totta, mutta aion nyt parantaa tapani.
Siitä saat olla aivan varma."