Robbien äänessä oli itkua, vaikka kyyneliä ei näkynytkään hänen silmissään.
"Kas niin, kas niin, Robbie", kuiskasi rouva Branthwaite tyynnyttävästi hänen korvaansa. "Rauhoituhan nyt toki, Robbie?"
Kohtaus oli järkyttävä. Voimattoman, oikullisen ja helläsydämisen nuorukaisraukan sielu näytti hänen houriessaan olevan aivan murtumaisillaan omantunnontuskiin.
"Jos hän vain saisi nukkua", sanoi rouva Branthwaite; "mutta hän ei voi."
Liisa nousi mennen pihalle.
Robbie koetti kohottautua kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi tulipunaiset kasvonsa syrjään kuin kuunnellakseen jotakin kaukaista kolinaa. Sitten hän kuiskasi käheästi:
"Viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin. Se ei ollut unta — pohjoiseen, sanon minä, pohjoiseen."
Hän vaipui hengästyneenä takaisin pieluksille, ja Rotha valmistautui poistumaan.
"Tuosta sukeltamisesta tämä kaikki johtuu, sitä meidän ei tarvitse epäilläkään", sanoi Matthew, "siitä ja väkijuomista. Muistan hänen isänsä. Hän oli aivan samanlainen, aivan samanlainen. Vanha Martha-raukka, hänellä oli kyllä tekemistä hoitaessaan isää ja poikaa. Ja molemmat ovat pohjaltaan miesten parhaita, kummatkin, poikaraukat."
Tärkeämpi asia kuin Matthew milloinkaan osasi aavistaakaan riippui nyt Robbien tajuttomuudesta, ja kun hän palasi tajuihinsa, oli onnettomuus jo tapahtunut.