XL.
GARTH JA KVEEKARIT.
Kun Rotha poistui kutojan asunnosta, kohtasi hän Liisan eteisessä.
"En voi muuta kuin nauraa noille uusille saarnaajille", sanoi hän käheästi. Hän käänsi pois päänsä kuivatakseen salaa kyyneleet silmistään saaliinsa, jonka hän oli kietonut ympärilleen. "Siellä he ovat, Punaisessa Leijonassa. Teen väärin nauraessani heille, mutta he ovat todellakin hyvin hullunkurisia."
Veruke oli niin ilmeinen, ettei se voinut olla kiinnittämättä Rothan huomiota puoleensa. Sanomatta sanaakaan kietoi hän käsivartensa Liisan ympärille ja suuteli häntä. Pidätetyt kyyneleet valuivat nyt avoimesti tytön poskille ja hän painoi itkien päänsä Rothan rinnalle. He erosivat vaieten ja Rotha käveli pientä ihmisryhmää kohti, joka oli kokoontunut tielle punertavaan auringonpaisteeseen melkein ravintolaa vastapäätä. Miehet olivat juuri noita "uusia saarnaajia", joista Liisa oli kertonut, samoja, joiden Robbien asunnon omistajatar oli väittänyt ennustaneen rutosta. Heitä oli kolme ja heidän ympärilleen oli kokoontunut miehiä, naisia ja lapsia. Muudan heistä, eräs pitkä laiha mies, jolla oli pitkä harmaa tukka ja hurjat silmät, puhui kimeimmällä äänellään. Toinen korosti hänen sanojaan äänekkäillä halleluja-huudoilla, ja kolmas vaipui polvilleen tielle ja rukoili kiihkeästi äänellä, joka kajahteli kylän kaduilla, joilla ei sinä päivänä näyttänyt olevan minkäänlaista liikettä. Ennenkuin rukous oikein loppuikaan, aloitettiin nopeatahtinen hengellinen laulu, jonka kuoro kuulosti hyvin iloiselta.
Sitten seurasi toinen kehoituspuhe. Se oli täynnä hirveitä ennustuksia. Maailma on aivan täynnä vihaa, kateutta, juoppoutta ja turhia huveja. Ihmiset ovat hylänneet valon, sen, jonka pitäisi valaista kaikkia heitä. Heidän mielensä on täynnä petosta ja turhamaisuutta. He luottavat pappeihin ja opettajiin, jotka ovat vain kiliseviä kulkusia. "Mutta Herra on lähellä!" huusi saarnaaja, "hän musertaa voimallaan vuoretkin tomuksi."
Nyt seurasi toinen virsi, vielä riemuitsevampi kuin äskeinen. Heidän kiihkonsa tarttui vähitellen useaan kuulijaan. Siellä oli vanhoja miehiä, joiden riutuneet kasvot kertoivat pitkästä taistelusta maailmaa vastaan, jossa he kuuluivat voitettujen luokkaan; ja vanhoja naisia, kiusautuneita ja väsyneitä ja valmiita vaipumaan unholaan sittenkuin heidän pitkä päivätyönsä on päättynyt; äitejä pienokaisineen ja lapsia, jotka eivät uskaltaneet liikkua minnekään heidän viereltään, sekä leikkiviä tyttöjä ja poikia, joilla oli vielä elämän koko taistelu edessään.
Yksinkertainen kveekarivirsi kertoi suuresta, rauhallisesta, kaukaisesta kodista, joka kuitenkin on niin lähellä.
Melu oli houkutellut vieraat Punaisesta Leijonasta tielle ja muutamat olivat tulleet hyvin lähelle saarnaajia. Pari kolme heistä oli jo aivan juovuksissa. Heidän joukossaan oli Garth, seppä. Hän nauroi hurjasti, huusi ja karjui jokaiselle kehoitukselle ja uudelle säkeelle. Kun saarnaajat huusivat halleluja, huusi hänkin toistaen sitä alituisesti sopivaan ja sopimattomaan aikaan, kunnes hänen äänensä sortui ja hiki valui virtanaan hänen punaisille kasvoilleen. Hänen juopuneet toverinsa yhtyivät alussa hänen koviin huutoihinsa. Kun muudan saarnaaja koroitti äänensä kiihkeään rukoukseen, huusi Garth yhä kovemmin kysyen, luuleeko mies, että Kaikkivaltias on kuuro.
Ihmiset alkoivat vapista kuunnellessaan sepän pilkkaa. Juopuneimmatkin hänen tovereistaan hiipivät pois hänen luotaan.