Mutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.
Rotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli Wilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään, oli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut sen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut huolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen munalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt siitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?
Arkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti sen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne oli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon papereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.
Ilta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan kynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun ottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän kosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti raskaasti kiinni.
Tytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu kummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut ja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui ulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen tuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa. Tällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta riippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt, miksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?
Houkuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja sitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon paikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi avainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä kävellen Shoulthwaiteä kohti.
Hänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat kohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä synkkään rakennukseen.
Aurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva päivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.
Kun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla se oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli valkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden kumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä ääniä oli kaikki hyvin rauhallista.
Millaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli aivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään ja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että tämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot seuraukset sitten millaiset tahansa.