Rotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat, kaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.
Hän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä sen.
Hän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli vastannut: "Enemmän kuin ketään toista maailmassa."
Oliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi hypistellä muudatta pensaiden oksaa.
Kun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut, että Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän uutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin, Ralphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan, mikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin ollut totta, ehdottomasti totta?
Ei ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli ollut Rothan alkuunpanema.
Hän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja senjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet hänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?
Rotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen minänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois naamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.
Hän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.
Hän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden juurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän voi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he löysivät ruumiin.