Samalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa olivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä taasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua talosta.
Mutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen olivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä tapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.
Vieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha kiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua haukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.
Siellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.
Oliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi ja tarttui marhamintaan.
Ei, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.
Sen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni, riippuivat maassa.
Mutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.
Niin, Betsy oli tullut kotiin.