Tuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli punakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia kasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.
Vaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän oli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin esille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi sen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa valui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen tarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut kohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi Ralphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat venyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.
Monien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia vankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.
Syytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon Staggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat murhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.
Vankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä: "Ei syyllinen", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti, kohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten epäselvästi: "Syytön."
Tuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti yleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti keskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien — ainakin Ralphiin nähden.
Kun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan, vastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää oli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä puhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut tiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?
Hänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja aloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään molempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän alhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty ja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden pöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän ehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että molemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.
Hän kertoi oikeudelle, että James Wilson-vainaja oli hyvin innokkaasti toimittanut virka-asiansa, mitkä kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa etsivänä. Laillisessa toimessaan ollessaan oli hän pyytänyt ja saanutkin määräyksen vangita Ralph Rayn. Mutta tuota määräystä ei hän ollut milloinkaan käyttänyt. Miksi? Wilsonin ruumis oli päivänkoitteessa löydetty syrjätieltä molempien vankien asunnon läheisyydestä. Vangitsemismääräystä ei oltu löydetty ruumiin taskuista. Se oli vieläkin kateissa. Hän väittää, että vangit olivat jollakin tavoin saaneet kuulla tällaisen vangitsemismääräyksen olemassaolosta ja senvuoksi hyökänneet nyt kuolleen etsivän kimppuun heidän murhanhimoisille aikeilleen hyvin sopivassa paikassa ja otolliseen aikaan. Ollen viekkaita kuin kekseliäät rikokselliset ainakin olivat he olleet läsnä ruumiintarkastuksessa.
Toista heistä, joka ei ollut niin ovela, oli luonnollisesti epäilty. Mutta toinen, viekas ja vaarallinen mies, oli kaiken hyvän lisäksi vielä puolustanut tehokkaasti kanssarikollistaan. Mutta rikollisen omantunnon soimaamina eivät he olleet uskaltaneet jäädä rikoksensa tapahtumapaikan läheisyyteen, vaan molemmat olivat paenneet kotoaan. Kaiken tämän tulisivat kumoamattomat ja epäämättömät seikat todistamaan.