Yleinen syyttäjä istuutui katselijain raskaasti hengittäessä ja mumistessa äänekkäästi hänen takanaan. Hän aikoi juuri huutaa esille todistajansa, kun Ralph pyysi puheenvuoroa.
"Voidaanko sitä kieltää, että olen vapaaehtoisesti antautunut oikeuden käsiin?"
"Ei."
"Otaksutaanko rikollisen omantunnon pakottaneen minut siihenkin askeleeseen?"
Yleinen syyttäjä huomasi joutuneensa nyt pulaan, ja välittämättä
Ralphista sanoi hän:
"Armolliset tuomarit, nuorempi vangeista on antautunut vapaaehtoisesti. Hän antautui oikeuden käsiin saatuaan kuulla vangitsemismääräyksestä, jossa häntä syytetään vehkeilystä kuninkaan valtaa vastaan. Mutta hän vetosi kuninkaan armoon ja vaati päästä osalliseksi yleisestä armahduksesta. Ja miksi? Vain siitä syystä, ettei häntä osattaisi syyttää oikeasta rikoksesta, tahi että hän mahdollisesti parin vuoden vankeudella pelastuisi hirrestä. Siten koetti hän pettää oikeutta, mutta, hyvät herrat", — tässä suoristautui yleinen syyttäjä täyteen pituuteensa, — "mutta oikeus ei anna pettää itseään."
"Varjelkoon siitä Jumala!" myönsi tuomari Millet liikahdellen tuolissaan ja nyökäyttäen päätään hyvin vakavasti.
"En halunnut keskeyttää puhettanne", sanoi tuomari Hide tyynesti ensi kerran koko istunnon aikana, "tahi muuten olisin viitannut, missä esityksenne on ristiriitainen vangitun Rayn elämän kanssa, kuten minä sen tunnen. Ryhtykäämme nyt kuulustelemaan todistajia viipymättä."
Ensiksi esillehuudettu todistaja oli muudan ohuesti ja köyhästi pukeutunut nainen, joka tuli esille kyyneleet silmissä ja ilmoitti nimekseen Margaret Rushtonin. Ralph tunsi hänet samaksi nuoreksi naiseksi, joka ensimmäisen kuulustelun lopussa oli aiheuttanut hetkellisen metelin ovella. Sim tunsi hänet myös, mutta hänen muistonsa olivat vanhempia.
Hän sanoi itseään erään henkipaton leskeksi, jonka maatilan kruunu oli takavarikoinut. Aina siitä asti oli hän viettänyt kuljeskelevaa elämää.