"Tuossa hän jo onkin."
Huudahtaen kimakasti kuin jokin haavoittunut eläinraukka, joka taas huomaa pelastuneensa omiensa joukkoon, tuli Sim juosten heitä kohti pimeässä.
"Ralph, ota minut mukaasi, ota minut mukaasi äläkä salli minun palata enää tänä iltana vuorille. En voi mennä sinne, usko minua, en voi enkä uskalla. Ota minut mukaasi, Ralph! Sääli minua äläkä halveksi minua senvuoksi, että olen tällainen avuton raukka. Tämä on melkein sellaista, että olen valmis kiroamaan mahtavaa Jumalaakin. Ah ei, en tahdo tehdä sitäkään! Voi, Ralph, Ralph!"
Miesraukka olisi vaipunut väsyksissään ja hengästyksissään Ralphin jalkoihin, mutta Ralph kannatti häntä ja puhui hänelle jyrkästi, mutta ystävällisesti.
"Rohkaiskaa mielenne, Sim, kuuletteko", sanoi hän, kun räätäli alkoi vähitellen toipua.
"Teidän ei tarvitse palata enää sinne tänä iltana. Kuinka märkä olettekaan! Teillähän ei ole ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta yllänne, mies. Teidän pitää ensin tulla kanssani Punaisen Leijonan lämpimän takkatulen ääreen ja sitten menemme —"
"Ei, ei, ei!" huusi Sim. "Ei sinnekään, ei milloinkaan! Silloin haluan mieluummin olla täällä tuulessa ja sateessa. Suostun mihin muuhun tahansa, mutta en siihen."
Ja hän katsoi olkansa yli kuin koettaen katseillaan lävistää takanaan olevan pimeyden. Ralph ymmärsi hänet. Tällä ahdistetulla miesraukalla oli vielä villempiä tovereita kuin vuorilla elävät pedot.
"Mutta te kuolette ennen aamua, ellette saa kuivia vaatteita yllenne."
Simiä värisytti ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hänen laihat kätensäkin vapisivat kuin tuskasta.