"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?" kysyi Rotha niin käheällä äänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.
Willy katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä omantunnontuskia.
"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin
Ralphinkin."
Sitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla sanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle luonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta tuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän vain voi.
"Kaikki on ohi viikon kuluttua", sanoi hän lopettaen selostuksensa. "Ja
Jumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu."
Rotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain kasvoin ja ristiin puristunein käsin.
"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit pitävän isästäsi kaikesta huolimatta."
Tyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli ollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen omiin huoliinsa.
"Voin tuskin moittia sinua teoistasi", sanoi hän; "niin, voin tuskin tehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi, vaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka sinä olisit voinut käsittääkään sitä?"