"Rakastatko häntä niin suuresti?"
"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka, kunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran kohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta iankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan häntä niin totta kuin Jumala on todistajani."
Nuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät mielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät olleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.
Willy vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.
"Olkoon niin, Rotha", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Mutta Ralph on tuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään. Muista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki."
"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa", huudahti Rotha, "sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse paljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia."
"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt kumpikaan, ei isä eikä Ralph", vastasi Willy, "enkä itseni vuoksi välitäkään, kuka on syyllinen."
Sitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen, Rushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet yösijan Fornsidessä.
"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?" keskeytti Rotha.
"Muistan", vastasi Willy; "Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion siihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien."