Rotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain olisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi löytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt Luojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.
Rotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja tukahdutti vihansa.
"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth", sanoi hän.
"Sitä parempi", vastasi seppä ivallisesti nauraen. "Olen kuullut sanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi."
Mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä kääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä neuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat olleet Rothan lausumat eivätkä hänen.
Tytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. "Ehkä olenkin hieman pois tolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin pyörällä päästäni, tunnustan sen."
Rotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen esille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja alkoi katsella niitä.
Avainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon suulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet Fornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta, mutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään tahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu karkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän valkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa. Ja nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka tavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi rakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies olisi kavahtanut.
Hän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja pysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä. Epäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän portin ja käveli ovelle.
"Rouva Garth, oletteko siellä?" huusi hän.