Rouva Garth seisoi juuri sillä paikalla, jossa rikos sanottiin tehdyn.
Salaisuus oli siis tämän naisen ja hänen poikansa hallussa. Sitä oli
Rotha juuri epäillytkin.
Rotha kuuli oman sydämensä sykinnän. Hän hyökkäsi yhdellä hyppäyksellä piilostaan pensaan takaa tielle. Sitten hän alkoi perääntyä.
Päivä oli kylmä mutta sateeton, ja rouva Garth kuuli Rothan askeleet. Hän jatkoi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Rotha ajatteli isäänsä ja Ralphia, jotka oli viattomina tuomittu kuolemaan. Totuus, joka voisi vapauttaa heidät, lepäsi valheen muodostamme pohjasakkoineen tämän naisen sydämen pohjalla. Mutta sen oli tultava sieltä esille, siinä ei auttaisi mikään!
Kun rouva Garth pääsi sillalle, sulki Rotha äkkiä häneltä tien. Nainen säpsähti hieman ja nauroi sitten väkinäisesti.
"Siunatkoon, tyttö; sinähän käyttäydyt kuin aave syöksyessäsi esiin noin."
"Ja te teette toisista aaveita." Sitten varoittamatta toista ollenkaan
Rotha katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Kuka tappoi James Wilsonin?
Sanokaa se minulle heti!"
Rouva Garth hätkähti ja näytti hetkisen hämmentyneeltä.
"Sanokaa minulle, nainen; sanokaa minulle, kuka tappoi hänet tuolla, missä te tongitte maata piilottaaksenne viimeisetkin jäljet taistelusta?"
"Mene kysymään sitä isältäsi", sanoi rouva Garth tointuen. Sitten hän lisäsi nauraen ivallisesti: "Mutta sinun pitää kiiruhtaa, sillä muuten hän ei ehdi kertoa sitä enää sinulle tässä maailmassa."
"Ette voi ilmaista sitä minulle tulevassakaan. Nainen, nainen", huusi Rotha muuttuneella äänellä, "ettekö tunne minkäänlaista sääliä? Tiedän, ettei teillä ole sydäntä, mutta voitteko kädet ristissä katsella kahden sellaisen viattoman ihmisen kuolemaa, jotka eivät milloinkaan ole tehneet teille mitään pahaa?"