"Valtimonikin lyö hurjasti, äiti. Sanoit sitäkin joksikin merkiksi. Älä kielläkään sitä. Olen aivan varma siitä, olen aivan varma siitä, ja valtimoni lyö hurjasti. Voisin kärsiä kuivan suun ja jyskyttävät ohimot, ellei valtimoni löisi niin kovasti."
"Mene tiehesi, tyhmeliini. Mitä sinä nyt oikeastaan kuvitteletkaan?"
Nyt ei puuttunut muuta kuin ajettuneet rauhaset, että oireet olisivat olleet täydelliset.
Garth palasi alasimen ääreen vieläkin kerran. Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan ja kävivät pian yhtä punaisiksi kuin rauta, jota hän takoi. Hän kirosi poikaa, joka auttoi häntä, lyöden poikaa kovasti. Hän huusi kuin hullu ja heitti vasaran kädestään joka kolmannella lyönnillä. Poika säikähti ja hiipi kotiinsa. Hetken mielijohteesta repi Garth paitansa rinnan auki ja työnsi vasemman kätensä oikeaan kainalokuoppaansa. Nyt hän ei enää epäillyt. Hän tuli hyvin surulliseksi ja menetti kokonaan rohkeutensa. Hänen jokainen jäsenensä vapisi vilusta huolimatta hikoilemisesta, ja viime kerran palasi seppä nyt tupaan.
"En välittäisi kuivasta suustani enkä jyskyttävistä ohimoistani, äiti, en ollenkaan, enkä hurjasti lyövästä valtimostanikaan, mutta ah, äiti, rauhanenkin on ajettunut, niin, se on ajettunut. Olen tuomittu mies, tuomittu mies. On hyödytöntä kieltääkään sitä. Olen kuoleman oma, sellainen on totuus, sellainen on totuus, äiti."
Ja silloin laski tauti, olipa se sitten ruttoa tahi jotakin muuta kuumetta, kuuman kätensä sepän jyskyttäville ohimoille ja seppä alkoi houria.
Pieni Betsy hiipi kotiinsa, kuten pajapoikakin, kertoen kauheita juttuja sepän taudista ja kuumehoureista.
Alussa tulivat naapurit kysymään hänen tilaansa osaksi uteliaisuudesta, mutta pääasiallisesti pelosta. Mutta rouva Garth lukitsi oven kieltäytyen avaamasta sitä uusille tulokkaille.
Tämä pakollinen eristäytyminen osoittautui pian tarpeettomaksi. Jonkun ajan kuluttua ei Garthin perheestä, äidistä eikä pojasta, välittänyt enää kukaan. Nopeammin kuin huono maine levisi Wythburnin asukkaiden keskuuteen hirveä uutinen, että vihdoinkin pitkän odotuksen jälkeen rutto, oikea rutto, oli saapunut heidän keskuuteensa.
Sepän tupa oli sillan vieressä ja päästäkseen tien varrella sijaitsevaan markkinapaikkaan täytyi ihmisten sivuuttaa se vähemmän kuin viidenkymmenen metrin päässä. Oli todellakin surkeaa katsella kaikkia niitä temppuja tartunnan karttamiseksi, joihin muutamat sellaisetkin turvautuivat, jotka sanoivat luottavansa Jumalan tahtoon ehdottomasti. He tuomitsivat itsensä vankeuteen omiin koteihinsa tahi luopuivat Gaskarthin matkoistaan tahi tekivät penikulman pituisen mutkan erään kukkulan yli voidakseen päästä joutumasta saastutetun asunnon läheisyyteen.