Kolmen päivän juoruamisen ja otaksumisien jälkeen ei piirikunnassa ollut ainoatakaan sielua, joka olisi uskaltanut mennä viidenkymmenen metrin päähän asunnosta, jossa ruton luultiin raivoavan. Sinne ei tullut ainoatakaan lääkäriä, sillä sellaista ei sinne oltu kutsuttukaan. Ne, jotka toivat sinne elintarpeita, jättivät ne kauas tielle ilmoittaen huutaen asukkaille tuomisistaan.
Rouva Garth istui yksinään tuvassa sairaan poikansa luona ja jos joku olisi voinut nähdä hänet siellä yksinäisyydessä ja hylätyssä tilassaan, ehkä hänestä tämä nainen, joka muista tavallisesti tuntui kovalta kuin pii, nyt olisi näyttänyt pehminneen, surussaan. Kun kuumehoureet lakkasivat ja Garth palasi tajuihinsa, vaikka hänellä oli vieläkin kuumetta, valitti hänen äitinsä heidän hylättyä tilaansa.
"Kukaan ei tule katsomaan meitä, Joe, ei kukaan. Siitä nähdään, millaisia naapurit oikeastaan ovat, poikaseni. He antaisivat mielellään meidän kuolla, meidän molempien; he antaisivat meidän kuolla tänne yksinäisyyteen eikä kukaan tulisi meitä katsomaan."
"Yksinäisyyteenkö, äiti? Sanoitko yksinäisyyteen?" kysyi seppä. "Emme ole enää yksinämme, äiti. Joku on tullut meitä katsomaan."
Rouva Garth katsoi hämmästyneenä ympärilleen kääntyen puoleksi istuimellaan.
"Äiti", sanoi seppä, "etkö milloinkaan rukoile?"
"Hiljaa, poikaseni, hiljaa", sanoi rouva Garth nyyhkyttäen.
"Etkö milloinkaan rukoile, äiti?" toisti seppä kuumeisin silmin katkonaisella äänellä.
"Hiljaa, Joe, hiljaa!"
"Äiti, olemme viettäneet melko huonoa elämää, sinä ja minä, mutta ehkä
Jumala sentään voisi antaa meille anteeksi."