"Tuki nyt suusi, poikaseni, kuuletko!" Rouva Garth rupesi pöyhimään vuodevaatteita käärien ne poikansa ympärille.
Poika käänsi kokonaan kasvonsa häneen päin ja heidän katseensa yhtyivät.
"Älä katso minuun noin", sanoi äiti koettaen karttaa hänen katsettaan. "Mikä sinulle nyt on tullut, Joe, koska näytät tuollaiselta ja puhut niin kummallisesti?"
"Mikäkö minun on, äiti? Sanonko sen sinulle? Kuolema lähestyy minua, äiti; kuolema, eikä mikään muu."
"Älä sano niin, Joe-poikaseni."
Vanha nainen hautasi kasvonsa esiliinaansa ja nyyhkytti.
Garth katseli häntä kyyneleenkään ilmestymättä hänen avoimiin silmiinsä.
"Äiti", sanoi miesraukka jälleen heikolla katkonaisella äänellään, "äiti, etkö milloinkaan rukoile?"
Rouva Garth paljasti päänsä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat aivan märät, hän heilutteli ruumistaan ja vaikeroi.
"Kyllä, poikaseni, muistan rukoilleeni ollessani pienen pieni tyttö. Minulla oli punaiset posket silloin ja oma vanha äitini suuteli minua usein siihen aikaan. Niin, se on totta. Menimme kirkkoon sunnuntai-aamuisin, kun kaikki kellot soivat. Niin, muistan sen, poikaseni, mutta siitä on niin pitkälti aikaa."