Päivä oli pilvinen ja synkkä. Tuuli kiihtyi hämärissä ja joskus kuulosti sen surullinen humina kiertävän rakennusta. Jokikin, nyt tulviva ja kohiseva, joka virtasi läheisen sillan alitse, yhtyi siihen valittavalla äänellään ikuisella matkallaan kaukaiseen valtamereen.
Mutta sepän tuvassa kiiruhti toinen kulkija vielä nopeammasti vielä kaukaisempaa merta kohti. Ilta pimeni ja Garth heittelehti vuoteellaan. Hänen äitinsä heilutteli ruumistaan hänen vieressään. Muuten oli kaikki hiljaista.
Sitten kuului tieltä askelia ja oveen koputettiin. Seppä koetti kohottaa päätään ja kuunnella. Rouva Garthkin lakkasi liikuttamasta ruumistaan ja vaikeroimasta.
"Kukahan siellä mahtaneekaan olla?" kuiskasi seppä.
"Anna heidän olla siellä missä he ovat, keitä he sitten lienevätkään", mumisi hänen äitinsä liikkumatta paikaltaan.
Mutta oveen koputettiin jälleen.
"Ei, äiti, ei; nyt on jo niin myöhäinen, että —"
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun salpa kohosi ja Rotha Stagg tuli tupaan.
"Tulin tänne auttamaan teitä hoitamisessa, jos vain sallitte", sanoi hän sairaalle.
Garth katsoi häneen hetkisen vakavasti. Kaikki hänen kasvojensa lihakset värähtelivät. Hänen kasvonsa ilmaisivat häpeää, pelkoa, kauhua ja kaikenlaisia muita tunteita, mutta eivät iloa eivätkä kiitollisuutta. Sitten hän koetti kääntää heikon ruumiinsa poispäin, mutta ei jaksanut. Päänsä hän kuitenkin onnistui kääntämään seinään päin.