"Kahdeksaanko asti? Silloin saan mukautua pitkään ja kylmään öiseen ratsastukseen", vastasi Willy.
"Niin kyllä, mutta sinä voit viipyä kahdeksaan, voithan?"
"Tiedät matkani tarkoituksen. Jumala tietää, etten matkusta sinne ollakseni läsnä viime kohtauksessa heti auringonnousun jälkeen."
"Haluat tavata häntä vielä viime kerran. Niin, mutta odota kello kahdeksaan. En pyydä tätä turhan vuoksi, Willy. En millään muotoa tällaisena vakavana hetkenä."
"No, minä odotan."
Hän luki selvästi tytön surullisista kasvoista tämän tarkoituksen. He erosivat.
Kun Rotha palasi sairaan huoneeseen, oli sytytetty kynttilä ja asetettu vuoteen viereiselle pöydälle. Rouva Garth istui vielä kumarruksissa takan ääressä. Seppä oli hereillään. Kun hän kohotti katseensa tytön kasvoihin, näki Rotha niissä saman tarkkaavaisen ja levottoman ilmeen kuin ennenkin.
"Luenko teille jotakin, herra Garth?" kysyi hän ottaen samalla suuren kirjan katonrajasta hyllyltä. Raamattuhan se oli, tomuinen ruosteisine hakasineen eikä siihen nähtävästi oltu koskettu vuosikausiin.
"Rotha", sanoi seppä, "lukekaa minulle synneistä, jotka olivat veripunaiset, mutta jotka muuttuivat lumivalkoisiksi."
Tyttö haki sen kohdan. Hän luki ääneen täyteläisellä pehmeällä äänellään, joka oli kuin tuulen huminaa korkeassa kaislikossa. Sanat olisivat ehkä voineet lohduttaa jotakin toista miestä ja tytön ääni olisi ehkä vaikuttanut kuin viileä käsi polttavalla otsalla, mutta eivät sanat eikä ääni suoneet Garthille lohdutusta. Hänen mielensä tuntui olevan niin levoton kuin myrskyn myllertämä meri.