Vihdoin ojensi hän heikon kätensä koskettaen tyttöä käsivarteen.
"Olen tehnyt erään veripunaisen synnin", sanoi hän, mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, nousi rouva Garth ja kääntyi häneen päin luoden häneen varoittavan silmäyksen.
Oli ilmeistä, että seppä, ellei rouva Garth olisi ollut läsnä, olisi tunnustanut kaiken sen, mitä Rotha ennen kaikkea muuta halusi tietää.
Sitten Rotha jatkoi lukemistaan. Hän luki tuhlaajapojasta ja hänestä, joka ei halunnut tuomita syntistä naista. Hetki oli juhlallinen ja hirveä. Tytön kuvaamattoman syvä ääni, joka silloin tällöin, hiljeni vienoksi valitukseksi ja sitten jälleen kohosi läpitunkevaksi huudoksi, tunkeutui sanojen kanssa kuin nuoli kuolevan miehen sydämeen. Hän ei kuitenkaan saanut rauhaa. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi jäätävä kylmyys eikä mikään tuli levittänyt sinne lämpöään. Hänen kasvonsa näyttivät levottoman vakavilta, kun hän erään väliajan kuluessa sanoi:
"En voi saada rauhaa mielelleni, Rotha, ennenkuin kerron teille jotakin, mikä painaa kuin rautapaino sydäntäni."
"Vaikene, poika, ja nuku! Olet varmasti aivan terve huomenna", sanoi rouva Garth äreästi murahtaen.
"Äiti, äiti", huusi Garth surkean pyytävästi ja moittivasti, "milloin huomaatkaan, kuinka sairas olen?"
"Hiljaa, poika; parantumisesi edistyy nopeasti. Saat olla aivan varma siitä, että huomenna jälleen seisot jo alasimesi ääressä."
"Niinkö, äiti", vastasi seppä kohottautuen vaivalloisesti ja katsoa tuijottaen äitiinsä uhmaavasti; "niin, äiti, mutta vain iankaikkisen tulen ääressä, jos saan kuolla tämä hirveä synti omallatunnollani."
Huolimatta itsepetoksestaan oli naisen sielukin kauan taistellut omaa salaista tuskaansa vastaan, ja kun hän nyt kuuli pojan sanat, tasoittuivat hänen kasvojensa tuimat rypyt ja hän käänsi pois päänsä vielä kerran.