"Pysähtykää", huusi pappi, "eikö nainen, josta juuri erositte, ollut tuon Simeon Staggin tytär?"
"Juuri sama", vastasi Willy.
"Ja hän tuli ruton saastuttaman sepän talosta?"
"Hän on siellä nytkin", sanoi Willy. "Luulin teidän haluavan jakaa uskonnon lohdutusta kuolevalle miehelle — Garth on kuolemaisillaan."
"Syrjään — menkää pois — älkää koskeko minuun — päästäkää minut ohitsenne", kuiskasi pappi kauhuissaan ja vetäytyi etemmäksi takista, jota Willy kantoi käsivarrellaan.
Rotha pääsi tupaan jälleen melkein ennenkuin kukaan oli häntä kaivannutkaan.
Joe nukahti silloin tällöin. Hänen äitinsä huokaili ja vaikeroi vuorotellen. Hänen ryppyiset kasvonsa, joiden kova ilme oli nyt pehmennyt, tarjosivat toivottoman näyn. Kun Rotha tuli hänen viereensä, kuiskasi hän:
"Poika oli väärässä, mutta en uskaltanut sanoa hänelle sitä. Tuo mies ei ollut Joen isä, vaikka hän olikin mieheni, ikävä kyllä."
Sitten nousten ja katsoen hermostuneesti poikaansa otti hän pöydältä veitsen, hiipi vuoteen viereen, viilsi pienen reiän patjanpäällykseen ja kaivoi sieltä esille likaisen ja ryppyisen paperin.
"Kuulehan, tyttö, otin tämän mieheni arkusta silloin kun hän asui teidän luonanne Fornsidessä."