Rukkien hiljainen hyrinä tuntui sopivan tahdiksi tälle kauniille vanhalle laululle.
Laddiekin, paimenkoira, oli siellä. Se makasi Ralphin jaloissa totisen näköisenä. Nähtävästi mietti se sitä vaikeaa arvoitusta, mikä koskee koirien asemaa tässä maailmassa.
"Enkö kuullut nimeäni mainittavan hetkinen sitten?" sanoi joku oven takaa. Puhujan pää näyttäytyi samalla. Opettaja Lamanhan siellä oli. Hänet oli karkoitettu vanhusten joukkoon.
"Tulkaa vain tänne, opettaja", sanoo Robbie Anderson. "Onko kellään mitään pientä teatterinäytäntöä vastaan?"
Kun ei kukaan näyttänyt olevan hyvinkään vastaan, asetti hän nojatuolin keittiön nurkkaan selkämystä katsojiin päin.
Monsey nousi seisomaan sille. Robbie meni ulos, mutta palasi hetkisen kuluttua hyvin juhlallisen näköisenä, lähestyi tuolia, taivutti toisen polvensa ja alkoi lausua:
"Ah, oisinpa vain sormikas ma kädessä nyt tuossa, niin poskeasi vienoa ma sillä koskettaisin."
Äänekäs naurunpuuska palkitsi tämän hyökkäyksen traagillisen laulunjumalattaren elämää vastaan. Mutta kun opettaja sanoi korkeudestaan teeskennellyllä vienolla äänellä (täydellisesti tarpeeton taiteellinen ponnistus):
"Etkö ole Romeo, muudan Montagueista?"
ja kun otaksuttu Romeo siihen polvistuen vastasi: