"Kyllä. Mitä tahtoisit kysyä?"
Tyttö ei näyttänyt voivankaan jatkaa. Hän koetti puhua, mutta keskeytti ja peruutti sanansa lausuakseen ne uudelleen toisessa muodossa kuin peläten kysymyksensä töykeyttä. Hänen toverinsa huomasi hänen hämminkinsä ja tahtoi auttaa häntä sanoen iloisesti:
"Esitä kysymyksesi vain pelkäämättä, Rotha. Luullakseni voin sen arvatakin. Haluat tietää, onko —"
"Ralph", keskeytti tyttö äkkiä, sillä hän luuli paremmin kestävänsä sanat, jos hän itse saisi lausua ne, "Ralph, hän on isäni ja se on riittänyt minulle tähän asti. En voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka mitä tapahtuisi. En ole milloinkaan kysynyt häneltä mitään. Hän on isäni ja vaikka hän olisi millainen tahansa, on hän silti isäni. Mutta, Ralph, kerro minulle, koska sanoit minun voivan kestää sen ja minä tunnenkin sinun puhuneen totta, kerro minulle, Ralph, onko isäni todellakin syyllinen?"
Rotha oli pysähtynyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Ralphkin pysähtyi.
Hänen äänensä oli syvä ja paksu, kun hän vastasi hitaasti:
"Ei, Rotha, hän on aivan syytön."
"Eikö isäni olekaan syyllinen?" huusi tyttö. "Tiedätkö sen varmasti?"
"Tiedän."
Hänen äänensä ei kuulostanut nytkään sellaisen ihmisen ääneltä, joka tuo iloisia uutisia, mutta sanat sisälsivät muutenkin runsaasti riemua niiden korvien kuultaviksi, joille ne oli aiottu, ja Rotha näytti olevankin melkein suunniltaan onnesta. Hän tarttui Ralphin käsivarteen molemmin käsin.
"Taivaalle olkoon kiitos!" sanoi hän. "Nyt jaksan kestää kaikki. Isä, isäraukka!"