Kuu loisti kirkkaasti, myrsky oli lakannut raivoamasta ja vain tytön hopeanheleä ääni vaimensi purojen kaukaisen kohinan ja Ralphin raskaiden askelien kolinan. Mutta äkkiä Rotha näytti huomaavan toverinsa surullisuudenkin eikä vain hänen vaiteliaisuuttaan. Hän ihmetteli, kuinka hän oli niin kauan aikaa voinut kulkea huomaamatta sitä.
"Mutta sinähän et näytäkään ollenkaan iloiselta, Ralph", sanoi hän muuttuneella äänellä puoleksi kysyen, puoleksi ystävällisesti moittien kuin sellainen, jonka mielestä oma ilo olisi tuntunut paljon suuremmalta, jos joku toinen olisi ottanut siihen osaa.
"Enkö? Mutta, Rotha, olen todellakin iloinen; tarkoitan, olen mielissäni senvuoksi, ettei isäsi ole enää vanhan Matthewin häränmarhamintojen tarpeessa", sanoi hän koettaen nauraa omalle sukkeluudelleen.
Kuinka ontolta se kuulosti hänen omista korvistaankin! Pilaa ei hänen isänsäkään olisi voinut sanoa sydämelliseksi. Mitä merkitsikään tämä surumielisyys, joka hiipi hänen mieleensä ja jäykisti kaikki tunteet? Oliko hän vielä itsekään huomannut sen vakavuutta? Ralph pudisti itseään ja löi kädellään rintaansa kuin karkoittaakseen kylmyyden ruumiistaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sieltä sitä aavistusta, mikä oli saanut hänet valtoihinsa silloin kun Sim viime kerran katsoi häntä silmiin ja huusi: "Salli minun poistua!"
Laddie hyppeli vallattomasti heidän ympärillään ja haukkui oman äänensä kaikua, joka kantautui takaisin heidän korviinsa kuulakkaassa ilmassa vuorten syvistä onkaloista. Heillä ei ollut enää pitkää matkaa jäljellä. Shoulthwaiten keittiön ikkunasta tulviva valo rupeisi jo näkymään ensimmäisessä tien mutkassa. Heidän piti kulkea vielä niittyä ympäröivän metsäsaarekkeen läpi päästäkseen Angus Rayn talon pihalle.
"Ralph", sanoi Rotha käveltyään hetkisen vaieten, "kaikki elämäni surut tuntuvat nyt haihtuneen. Sinä olet karkoittanut ne pois." Hänen äänensä värinä ilmaisi aivan toista kuin se hilpeä nauru, johon hän sanojensa johdosta purskahti.
Ralph katsoi hänen kyynelien sumentamiin silmiinsä. Oliko hänen ääretön surunsa todellakin haihtunut? Ja hänkö oli sen karkoittanut? Jos asian laita oli niin, eikö se kaikki ja paljon enemmän ollut sen sijaan kokoutunut hänen omaan sydämeensä? Mahtoikohan asia olla niin?
"Olet kestänyt sen rohkeasti, Rotha, hyvin rohkeasti", vastasi hän. "Luuletko nyt, että minä olisin voinut kestää sen niin urhoollisesti kuin sinä?"
Hänen äänensä värähteli ja hänen kasvoissaan oli niin hellä ilme, ettei
Rotha ollut nähnyt niissä sellaista milloinkaan.
"Kestääkö sen niin urhoollisesti kuin minä?" toisti hän. "Maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä sinä et voisi kestää." Hänen iloiset kauniit kasvonsa loistivat kirkkaassa kuutamossa ihanasti kuin aurinko.