"Voisin vaikka vannoa, että hän on roisto", sanoi hän eräänä päivänä. "En uskaltaisi mitenkään uskoa hänelle kupillista hernekeittoakaan, ellen jo itse ennen olisi syönyt osaani siitä."
Huolimatta tästä hänen osakseen perheen isännän puolelta tulleesta jyrkästä epäluulosta jäi vanha Wilson kuitenkin pitkäksi ajaksi Shoulthwaite Mossin perheen jäseneksi ja toimitti tehtävänsä uskollisesti unhottamatta milloinkaan kiitollisuuden velkaansa. Ihmiset olivat huomanneet hänen kiihkeän uteliaisuutensa aina silloin kun ulkopuolisesta maailmasta saapui jonkunlaisia uutisia laaksoon. Mutta ei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, ennenkuin muudan kulkukauppias toi kylään sellaisen hämmästyttävän tiedon, että valtionhoitaja oli kuollut. Perhe istui juuri syömässä aamiaista vanhan talon keittiössä, kun tämä hidas Merkuriuksen sanansaattaja saapui ja ilmoitti edellä kerrotun uutisen. Wilson käsitti heti kummallisen teräväjärkisesti tämän kuolemantapauksen merkityksen.
"Toittepa todellakin tänään tärkeitä uutisia, ystäväni", änkytti hän huomattavan harrastavasti koettaen salata, hermostuneisuuttaan.
"Niin, vanhus on nyt kuollut", sanoi kauppias niin vakavasti kuin hänen tärkeä uutisensa vaati. "Luullakseni tehdään hänen pojastaan, Richardista, nyt valtionhoitaja", hän lisäsi.
"Tuo samainen Richard on hyvin ylimielinen henkilö", vastasi Wilson. "Otaksun nuoren Kaarlen piankin saavan oikeutensa takaisin ja silloin saa moni joukostamme yrittää hauskaa sotatanssia. Olemme viettäneet elojuhlaa jo tarpeeksi kauan. Uutisenne, että vanha korppi on nyt kuollut, oli todellakin mainio, ystäväni."
Wilsonin ei oltu milloinkaan ennen kuultu puhuvan niin paljon eikä niin kiihkeästi. Hän oli niin hermostunut, ettei hän voinut istua paikoillaan, vaan nousi seisoalleen ja alkoi kävellä sinne tänne lattialla.
"Mitä te siinä kävellä venkailette?" kysyi Angus hämmästyneenä. "Tehän nuuskitte kuin sika lunta."
Silloin Wilsonin silmien pahansuopa ilme, minkä hän tähän saakka oli pitänyt kurissa, näytti äkkiä leimahtavan liekkiin ja hän kääntyi kiivaasti isäntäänsä päin kuin vastatakseen ivalla ivaan. Mutta hän hillitsi itsensä, otti hattunsa ja läksi ovea kohti.
"Älkää vilkuilko minuun noin vihaisesti", huusi Angus hänen jälkeensä, "tahi muuten saatte nähdä, että paiskaan oveni kiinni nenänne edessä!"
Wilson oli kuitenkin jo poistunut pihalle ja kääntyen poikiinsa päin jatkoi Angus: