"Näittekö, miten tuo raukka niiskautti nenäänsä, kun kauppias kertoi
Cromwellin kuolleen?"
Oli ilmeistä, että piakkoin saataisiin kuulla jotakin enemmän rengin yksityisistä asioista. Kulkukauppias teki vaikeudetta sellaisen johtopäätöksen, että Wilson on jokin salainen vakooja, tasavallan valepukuun pukeutunut vihollinen, ehkä karkoitetun kuningassuvun salainen kannattaja ja kaiken lisäksi vielä kiihkeä katolilainenkin.
Rouva Rayn lempeät kasvot pysyivät yhtä tyyninä, sillä hän oli aivan varma siitä, ettei miesraukka tarkoittanut mitään pahaa. Ralph oli yhtä vaitelias kuin ennenkin, vaikka hän näyttikin levottomalta, ja kun hän hetkisen kuluttua nousi pöydästä, meni hän etsimään miestä, jonka hän oli tuonut isänsä taloon, mutta joka nyt näytti rupeavan häiritsemään perheen rauhaa.
Jonkun ajan kuluttua tämän tapauksista rikkaan aamun jälkeen sattui Ralph kuulemaan, kuinka hänen isänsä ja Wilson kiihkeästi riitelivät aidan takana. Hän ei kyllä saanut selville mistä oli kysymys, vaikka hän kuulikin, että Angus Ray oli suunniltaan vihasta. Hän sanoi Wilsonin uhanneen häntä tahi ainakin hänen omaa lihaansa ja vertansa ja kielsi Wilsonia milloinkaan enää näyttäytymästä Shoulthwaite Mossissa.
"Jos hän vain uskaltaa kerrankaan vielä pistää nenäänsä tänne", sanoi laaksolainen leimuavin silmin, "viruttelen häntä purossa, kunnes hän on märkä kuin lionnut säkki!"
Hän ei ollut vielä niin vanha, ettei hän olisi jaksanut täyttää uhkaustaan. Hänen suuri ruumiinsa näytti voimakkaammalta nyt kuudenkymmenen vanhana kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja hänen kasvonsa pitkine tasaiseksi leikattuine harmaine partoineen näyttivät ankarammilta kangaslakin varjossa kuin milloinkaan ennen. Wilsonia ei kuitenkaan kuulunut takaisin eikä uhatusta kastelemisesta niin ollen tullutkaan mitään.
Mutta kummallinen pieni skotlantilainen ei poistunutkaan Whytburnin seuduilta, vaan asettui asumaan kyläräätälin luo Forssineen Shoulthwaite Mossin läheisyyteen. Räätäli, Simeon Stagg, sai tietysti elää säälittävässä köyhyydessä asuessaan seudulla, jossa paimenten kotikutoisesta kankaasta valmistetut nutut kestivät melkein ihmisiän. Hän olisi ollut yhtä yksinäinen kuin köyhäkin, ellei hänen yhdeksäntoistavuotias tyttärensä, Rotha, olisi hoitanut hänen pientä kotiaan tyytyen elämään köyhyydessä, vaikka olisi saanut nauttia rikkaampien kotien mukavuuksista jossakin muualla.
"Vanha isäsi on sinulle vain vaivaksi ja vastukseksi, tyttöseni", sanoi Sim tavallisesti valittaen. "Silloin vasta muuttuu elämäsi helpommaksi, kun saat muuttaa ylleni viimeisen puhtaan paidan ja viedä minut kirkkomaahan lepäämään", lisäsi pieni mies nenäänsä nyyhkyttäen.
"Hiljaa, isäkulta", vastasi tyttö silloin peittäen hänen suunsa leikillisesti kädellään. "Saatpa nähdä, että kaikki muuttuu vielä hyväksi."
Sim oli kovasti velkaantunut ja se vaivasi hänen mieltään. Hän oli aina ollut surkuteltava olento eikä hän milloinkaan ollut kerskailevasti lörpötellyt virkaveljiensä tapaan. Senvuoksi ei hänestä pidettykään Wythburnissä, jonka asukkaista vain harvat, niin, tuskinpa kukaan, kävivät hänen luonaan.