Sim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan takaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:
"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala, voidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?"
"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?"
"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä hän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit pelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä kovasydämistä hirviötä!"
"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä sitten?"
"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en milloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?"
"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?"
"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan hyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni, tuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka lapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat kai senkin? No, sitten kuin poistuit — muistatko, miten se tapahtui?"
"Kyllä, Sim."
"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki minusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli, Ralph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä ainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani ystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli hyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin tienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin palaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen olin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava voima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se oli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki epäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta. Mutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään. Sydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani vanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen tulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta en voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui salpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen takaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä kaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin, nyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin, tein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut paikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli tuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun ratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen ratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen kääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja erotin Wilsonin katkeran naurun — kai vielä muistat, millaiselta se kuulosti?"