"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä syrjään ja korostaen ujosti sanojaan.
"En vielä sinultakaan, Liisa."
Hänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti, että Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla, että hän menettää Liisan suosion.
"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää."
"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!"
"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään pyynnöstäni", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja näyttäen vähän loukkautuneelta.
"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson", sanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.
Hän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina ja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle rakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan ja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet polvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin terävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin surijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas Stevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin kanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.
Saattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi sitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa, joka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella hevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen paikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja heilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja katselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.