Siinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli hänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan kirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän luopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan siunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti kutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa vanhasta laulusta:
"Nostan kai omenapuuhun papan, joka on yhtä katkera ja hapan."
"Luullakseni", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue jälleen läksi liikkeelle, "luullakseni vanha Nikunne", hän viittasi peukalollaan olkansa yli, "pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä, sillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten hyväksymisen."
Opettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin poistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan. Hautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi surullisin.
Oli synkkä talviaamu, kun saattue läksi Shoulthwaitestä. Tuuli ei ollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus Ray oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä ja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli ympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt pitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa olevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.
Kun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien laajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä, jotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa taasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja High Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein musertavan voimakkaita.
"Tämä vie voiton kaikesta", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen voimasta. "Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi variksenkaan ateriaksi lihaa."
Kun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan täältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti olla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten välissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat saattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan niiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla. Matthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden muutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.
Kun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat laskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi korkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka, seuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti matkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin, joka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta siniseltä viivalta.
Heti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty valmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun he palaavat matkaltaan.