"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa."
"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin teidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät ihmiset halua muuten jutella kanssani", sanoi Liisa keikauttaen päätään ylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. "Mutta seuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa se."
Ja ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella pienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään hattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti aikovan lähteä jatkamaan matkaansa.
Mutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan. Nuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti olevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti tunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin osoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet tytöstä, ja sanoi:
"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella tahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen vastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin tahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä Robbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa minut — tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain."
Sepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta teräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt luultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä epäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan selville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut sitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi hänen tiedonhaluaan.
Liisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että vaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään muu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu, ja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä näkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan naamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta vehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa luullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.
Kääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan luoduin katsein sanoi hän:
"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole milloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän erikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan."
Sen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden itse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa kohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan, että hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin olennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot kirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein rukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.