Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani. Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin — näette, että puhun aivan suoraan — olen huomannut, että te ette ole oikein hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"
"Niin pian kuin mahdollista — Niin pian kuin voitte tulla toimeen ilman minua."
Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö… Te muistatte tietysti, että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"
"Muistan."
"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko kertonut sedällenne tästä asiasta?"
"En."
"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin — jos hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."
"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin astui ovelle.
Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän. "Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"
"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."