Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.
Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle. Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.
Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.
Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria, kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri oli rakennettu puiset penkit.
Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:
"Päivät, hetket pakenee."
Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen "amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun varjossa koettaen tyyntyä.
Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.
Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.
"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui, ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa: