"Päivät, hetket pakenee Kuolon portit aukenee."
Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.
Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä odottamassa.
"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"
"Kielsitte", sanoi Glory.
"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"
Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen. Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä huojutteli poispäin sanoen:
"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."
Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään, purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.
Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä yksinäisyyttään ja häpeäänsä.