XX.
Mutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan heräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä. Hän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa pahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä pulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone ollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin kohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika tullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi apu heti paikalla.
Komeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn mielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle hänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle takaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen täytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta lopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja kuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja aina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään, lohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja että hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia hyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.
Mutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä, hakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli rikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn kyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.
Hypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja kirjoitti Drakelle.
' Hyvä herra Drake! — Koettakaa tavata minua tänä iltana. Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan liljakädelläin' teille.
Glory.
J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie Marlborough Houseen.'
Drake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa, juotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut mukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä se oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen huulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain ja ajatteli: "Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä."
Hän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa klubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan hän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa leikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu oli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki, joka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen sikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen saapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli keveiden, nopeiden askelten lähestyvän.