He kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he juuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain ulos oven alla olevasta aukosta.
Kun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin, oli tällä yksi ainoa ajatus mielessä — työ. Kaikkea muuta hän oli jo koettanut, mutta turhaan.
Hän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin suljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset ovat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt minua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa minut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli Paavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta yksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut näyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet silmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon hämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen istuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli ollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi tuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta hänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt Gloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli tehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut turmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli hänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin yksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus, jota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.
Hän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala salli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän piti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen kauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat heitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina, ryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella Glorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän lepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet, silloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon vaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana, suloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.
Hän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi hänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä avasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi. Mutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli odottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä, milloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata häntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän luuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa äitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen lisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä päivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.
Hän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti lukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea uusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin voidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän koetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään vastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen silmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin kirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa, viehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta — ne olivat Gloryn kasvot.
Hän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen voittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä palaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili saada vielä jäädä koppiinsa.
Sitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli lehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla taivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti katseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet rupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti hänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien hänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian kuin emo puussa kutsui sitä.
Vähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen kiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän lukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta kolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska palasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa. Joka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? — Mikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? — Hän kirjoitti seinään sen päivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta — "Marraskuun 9:s päivä — lordi majorin päivä" — koettaen mielessään seurata hänen kohtalonsa muutoksia. "Minä olen hullu", ajatteli hän. Hänen järkensä nousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän aivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana vuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet, vaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.
Hän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean rakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä kiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan. Silloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen selityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä. Ellei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja olento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten paljon.