Silloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän mentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan oli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: "Mitä minä teen täällä?" Hän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko nimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja kulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla itseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin sormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän tiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt hänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.
Veli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin heikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet kohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara yskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen koettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa kuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa saada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ hänet pelastaisi.
Seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan "Benedicamus Domino" ovensa takana ja huusi: "Isä!" Mutta kun ovi avautui, astuikin sisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan erään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä paastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin kasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä saanut sanaakaan suustaan.
"Voinko palvella teitä jollakin?" sanoi maallikkojohtaja. "Ei — se on — ei, ei", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli paastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja hymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran tunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi tuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas puhutella maallikkojohtajaa.
"Veli Paavali on sairas, antakaa minun hoitaa häntä", sanoi hän.
Maallikkojohtaja pudisti päätään. "Veli saa, mitä hän tarvitsee. Hän ei tahdo alituista hoitoa."
"Mutta hän on kuolemaisillaan ja jonkun pitäisi olla aina hänen luonaan."
"Tohtori sanoo, ettei enää voi tehdä mitään. Hän saattaa elää kuukausiakin. Mutta jos hän on kuolemaisillaan, niin sallikaamme hänen yksinäisyydessä miettiä tulevan maailman onnea ja riemua."
John ei pyytänyt enää. Toinen ovi oli häneltä suljettu. Mutta hänen ei tarvinnut mennä veli Paavalin luokse ollakseen aina hänen kanssaan. Hengen silmä saattoi kaikki nähdä. Kun hän kuunteli toisesta kopista kuuluvia ääniä, tuntui hänestä vihdoin siltä kuin seinä molempien koppien välillä olisi murtunut ja he olisivat molemmat samassa huoneessa. Hän näytti tietävän kaikki, mitä Paavali tuskan hetkinä sanoi, ja kun maallikkoveli nosti kivihiilikopan oven vierestä, jonne palveleva veli oli sen jättänyt, tuntui Johnin käsi kannattavan sen painoa.
Se oli tyhjä, tunteellinen unelma, mutta se antoi Johnille lohdutusta ja seuraa, ja hän ajatteli tuskaisena sitä aikaa, jolloin hän oli toivonut pääsevänsä erilleen Paavalista ja oli melkein pyytämäisillään toista koppia. Paavalin kopissa paloi valkea, ja John kuuli, kuinka hän asetteli kivihiiliä, sytytteli ja kohenteli niitä. Joskus, kun tuo oli tehty, istuutui John tyhjän lietensä ääreen omassa kopissaan ja kuvitteli istuvansa Paavalin vieressä, kuten hyvät toverit ainakin.