Kun ilta läheni, ajatteli John, että veli Paavali tunsi samanlaista toveruutta. Hänen vaitiolonsa muutamina hetkinä, hänen puoleksi tukahdutetut tervehdyksensä, hänen yrityksensä matkia Johnin aikaansaamia ääniä, kaikki tuo näytti salaisesti sanovan, että vaikka seinä erottikin heidät ja vaikka Johnin vaitiolo- ja yksinäisyysmääräys estikin heitä lähestymästä toisiaan, olivat he kumminkin yhdessä.
Veli Paavalin yskä paheni äkkiä, ja vihdoin tuli niin pitkä ja ankara kohtaus, ettei se näyttänyt ollenkaan loppuvan. John pidätti hengitystään kuunnellen. "Hän tukehtuu", ajatteli hän, "hän ei ikinä kestä tuota". Mutta kohtaus meni ohi, ja sitä seurasi pitkä kuolon hiljaisuus, jota ei edes hengityksen ääni häirinnyt. Äkillisen tunteen pakotuksesta, epäilyksen tuskasta John ojensi kätensä ja koputti kolme kertaa seinään.
Oli lyhyt äänettömyys, ja sitten kolme heikkoa, hidasta, epäsäännöllistä koputusta kuului seinän toiselta puolen.
Paavali oli ymmärtänyt, ja John huudahti ilosta. Mutta kesken iloakin palasi uskonnollinen pelko. Oliko hän rikkonut vaitiolosäännön? Oliko hän tehnyt synnin?
Monena päivänä sen jälkeen he siitä huolimatta ja vaikka tiesivät, että se oli synti, tuolla salaisella heikolla tavalla seurustelivat keskenään. Mennessään levolle he koputtivat "hyvää yötä" ja noustessaan aamulla "hyvää huomenta". He koputtivat, kun kello kutsui päivällis-jumalanpalvelukseen, ja taasen, kun laulu kuului pihalta. Joskus he koputtivat pelkästä osanotosta, joskus säälistä ja joskus vain inhimillisestä yksinäisyyden tunteesta ja seuran vuoksi.
Näin nuo elämän maanpakolaiset, jotka pyrkivät elämään Jumalan silmäin edessä kuuliaisina maalliselle valalleen, koettivat ilahduttaa masentuneita, kahlehdittuja sielujaan ja lohduttaa toisiaan kuin vangitut lapset.
XVI.
The Priory, St. John's Wood Lontoo.
Tietäkää te kaikki miehet ja naiset Glenfabassa, että minä olen taasen vaeltavana naisjuutalaisena vaihtanut asuinsijaa! Nyt teidän, rakkaat ihmiset, tulee ajatella Glorya kauniin talon asukkaana St. John's Woodissa toisin sanoen, pyhän Johanneksen metsässä, vaikkei täällä ole muuta metsää nähtävänä kuin puisto, jossa näkee kaikki Lontoon kesyttömät elukat — nelijalkaiset, tarkoitan. Tämän linnan herra on herra Karl Koenig, herttainen, vanha virtahepo, joka saappaat jalassa on viisi jalkaa tuumaa pitkä ja jolla on läpitunkevat mustat silmät sekä galvanisoidut viikset. Hän on jonkinmoinen englantilais-saksalais-hollantilais-puolalainen soittoniekka. Kun hän puhuu itsestään urkurina, on hänessä aina suuri annos John Bullia, sillä hän on kuninkaallisen urkuriseuran jäsen ja paljon muuta sen lisäksi. Puhuessaan "Vaterlandista" hän on saksalainen, muistaessaan meren hän on hollantilainen ja ollessaan oikein hyvällä tuulella hän laulaa: "Eivät Puolan päivät pääty!" niin että koko talo kaikuu ja jokainen salaisesti toivoo, että ne päättyisivät.
Hänen vaimonsa on englantilainen, noin neljänkymmenen ikäinen, ja hänellä on suuret, kosteat, koiramaiset silmät, joista saa hyvän kuvan orjan nöyryydestä ja huomaamatta jääneestä, kehittymättömästä sielusta. En ikinä ole nähnyt kahta niin erilaista aviopuolisoa. Vaimo on noita hiljaisia olentoja, jotka hiipivät huoneeseen, istuvat, kuuntelevat eivätkä koskaan virka mitään, paitsi käskiessään palvelijoitaan. Semmoisissa tilaisuuksissa hän aina kaakattaa kuin vanha kana, joka ei milloinkaan voi munia ainoatakaan munaa ilmoittamatta siitä koko maailmalle. Heillä on kaksi naispalvelijaa, molemmat kauniita Lontoon tyttöjä, ja paitsi sitä poika puutarhatyössä ja papukaija, joka asuskelee joka paikassa koko talossa. Heidän talonsa on kaiken näköisten ja kokoisten suurten henkilöiden kokouspaikkana, sillä herra Koenig itse on jonkinmoinen Gideonin lyhty melkein kaikenlaisten taidekokelaitten joukossa.