Ja nyt te tietysti tahdotte tietää, kuinka tulin tänne. Tietäkää siis, että herra Koenig sattui olemaan minun potilaanani sairashuoneessa, jossa hänen täytyi kestää vähäpätöinen leikkaus ja jossa minä autoin häntä kestämään tuota "leikkauskuuria", kuten hän nimittää sitä. Tuon tulikokeen aikana hän joskus sai nauttia hiukan vähemmin kiduttavaa musiikkia, siitä piti Glory huolta, ja sitten palattuaan kotiin hän haki minua ympäri koko Lontoon ääneni tähden, kunnes hän vihdoin sattumalta löysi minut ja lähetti vaimonsa rouva Jupen luo minua hakemaan, ja — ja täällä minä nyt istun hienossa, pienessä, pehmoisessa kamarissa, jonka seiniä peittää suuri joukko tunnettujen laulajien, viuluniekkojen, pianotaiteilijain ja säveltäjien kuvia, jokaisessa omakätinen omistuskirjoitus. Mutta nyt te tahdotte tietää, miksi olen täällä. No, tietäkää siis, että herra Koenig (vaikka onkin muukalainen soittotaiteilija) on Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa, jossa lauletaan soolohymni joka sunnuntaina aamujumalanpalveluksessa. Koska varsinaisille oopperalaulajille, jotka soolo-osaa olivat laulamassa, aina tuontuostakin sattui "virallisia esteitä", keksi herra Koenig hurjan, rohkean tuuman, hän hankki heille iankaikkisen virallisen esteen hommaamalla vakinaisen laulajan tuohon toimeen. Se on juuri minun virkani nyt samassa kirkossa, jossa John Storm oli kappalaisena, ja kerran viikossa minä siis säestän, että hänen vanha vihollisensa kanonikko saa näytellä. Mutta koska tuo arvoisa mies on aivan samaa mieltä kuin pyhä Paavali naisten esiintymisestä seurakunnassa ja koska hänen musikaalinen korvansa sallii hänen erottaa kontra-alton ruisrääkästä, täytyy minun piiloutua suuren varjostimen taakse, jotta hänen kunnia-arvoisuutensa voisi todelliseksi ylösrakennuksekseen uskoa minua pojaksi.
Te näette siis, armahaiseni, ettei teidän tarvitse olla ollenkaan, ei ollenkaan levottomia minusta kuullessanne, että elän tämmöisessä taiteen ja pyhyyden ilmastossa, vaikka kerron teille, että olen salannut teiltä yhden ainoan pienoisen seikan vain, sillä senkin minä nyt ilmoitan. Te pelkäsitte, että kävisin liian usein teatterissa, Anna-täti. Tyyntykää, tätiseni, minä en aio enää käydä niin kovin usein siellä ja todistukseksi siitä sallikaa minun esitellä teille oma itseni tulevassa olomuodossani ja virassani — neiti Glory Quayle, kuuluisa kutsutilaisuuksien huvittaja! Te ette tiedä, mitä se on, rakkaat olennot. Se on vallan yksinkertaista ja viatonta. Minun pitää mennä suurten herrasväkien kotiin heidän juhliessaan ja siellä minun pitää laulaa, lausua, j.n.e. Ei mitään pahaa siis — aivan samaa kuin ennen tein Glenfabassa.
Teidän tulee ymmärtää, että aivan samoin kuin miehet maalla menevät pajaan, kun heillä ei ole mitään sen tärkeämpää tekemistä kuin järjestellä koko maailman asioita, ja naiset menevät mankelihuoneeseen, kun he tahtovat mankeloida vähän muutakin kuin vaatteita, samoin kaupungissa rikkaat ihmisraukat menevät omiin erityisiin huvituksiinsa, joita he sanovat "vastaanottopäivikseen." Herra Draken oli tapana kertoa minulle, että ne olivat hirveitä Baabelintorni-yhdistyksiä, joissa jokainen puhui yhtaikaa ja joissa kaikilla kielillä katkatettiin, kotkotettiin maailman kaikki asiat päästä päähän. Mutta siitä huolimatta ne epäilemättä ovat äärettömän hauskoja, ja kun minä ajattelen kaikkia noita komeita pukuja ja timantteja ja arvonimiä, pitkiä kuin nälkävuosi — oi, voi, voi, voi!
Kaiken tuon saan varmaan kohta nähdä, sillä hieno väki tahtoo aina musiikkia kielten sekamelskan säestäjäksi, eikä vasaraa ja alasinta, ja herra Koenig, jolla on lauluseura, käy hienoimman hienoimmissa vastaanottoiltamissa ja laulaa sekä soittaa Griegiä ja Schumannia, Lisztiä ja Wagneria, Chopinia ja Paderewskia, ja minun paikkani tuossa komeassa laitoksessa tulisi olemaan heidän armojensa lordien ja ladyjen naurattajana. "Ach Gott!" sanoo herra Koenig, joka "kieltä Englannin pahasti puhuu", "teidän suuret ihmiset tahtovat aina viimeistä uutta." Eräs lady minulle sanoi: 'hyvä herra Koenig, minä luulen, että en tänä vuonna teidän apuanne pyytämään tule. Minä joka paikassa teitä kuulen ja niin pian ihmisiin väsyn'. Mutta kun teidät kanssani otan, on se uusi afääri. Ylhäiset ihmiset luulevat, että he musiikkia rakastavat, kun he nauraa rakastavat. 'Rakas herra Koenig, herran nimessä, pankaa ne nauramaan', sanoi suuri herra minulle. Mutta, ach Gott, kuinka minä voin! Minä olen soittaja, minä olen säveltäjä, minä olen taiteilija!
Tätä korkeaa ja jaloa tointa varten minun täytyy käydä harjoitusten kiirastulen läpi, niin etten totta tosiaankaan aina tiedä, olenko posetiivi vai naukuva kissa, ja tulevan naisklovnin on nähty myöskin heittäytyvän lattialle ja itkevän epätoivoissaan tai jostakin muusta synkästä syystä. Herra Koenig alkaa kumminkin uskoa, että minusta vielä kalu tulee, ja ensi kerran saan esiintyä heti pääsiäisen jälkeen sisäasiain ministerin kodissa, jossa luultavasti, rakas Rakel-täti, saan tavata myöskin herra Draken, vaikkei se kuulu ohjelmaani.
Tietysti minun joka tapauksessa tulee olla hurmaavan näköinen ja minä hommaankin jo suurella touhulla pukuani. Minulla tulee olemaan musta silkkipuku, jonka liivit ovat ruumiinmukaiset. Siihen laaditaan lyhyet puhvihihat gipyyri-pitseistä ja muutamia kieloja kiinnitetään rintaan ja vyötäisille sidotaan sinipunerva samettivyö. Paitsi sitä vedän pitkät mustat hansikkaat ylös käsivarsille, jotka pyöristymistään pyöristyvät muuttuen yhä ihanammiksi. Hame on entinen, ja pitsi maksaa vain kolme shillingiä kuusi penceä, joten minä en siksi konkurssia tee. Tukkani taasen käy päivä päivältä yhä punaisemmaksi, mutta punainen on muotiväri Lontoossa tätä nykyä, joten minulta ei tule kulumaan paljon rahoja tukanvärjäykseen.
Mutta huolimatta tuosta uljaasta ulkokuoresta tiedän, että kun aika tulee, valtaa pelko sydämeni pohjukan. Se tulee tuntumaan aivan samalta kuin ensimmäinen uinti keväällä. "Hyppää vain rohkeasti veteen, Glory, lapseni", ja sitten minä hyppään! Millaista se on, aavistan jo hiukan sunnuntai-iltojen perusteella, jolloin kaikenlaiset kuuluisuudet tulevat tänne kirkkoajan jälkeen ja herra Koenig näyttelee minua ihaileville ystäville kertoen heille, kuinka Glory "menestystä on tuottanut" hänelle, ja minä kuulen heidän yhä uudelleen vakuuttavan, että "tuolla tytöllä on vielä maailmalle näytettävää." Oh, tämä Lontoo on suloinen muoteineen, iloineen ja komeuksineen, ja minä olen tullut siihen päätökseen, että maailmassa eläminen on kumminkin parasta, mitä ihminen voi keksiä. Muutamat henkilöt sanovat maailmasta kaikenlaista pahaa ja tahtovat sitä muuttaa taikka luopua siitä kokonaan, mutta minä rakastan sitä, rakastan, rakastan sitä ja minusta se on hurmaavan suloinen!
Nyt on täällä kevät, ja maailma on ihana keltaisessa ja vihreässä puvussaan. Siellä saaripahasessa on tietysti myöskin hirmuisen kaunista, kun kevään esikot ja orvokit ja kultaruusut kukkivat laaksossa. Oi, oi, oi, oi! Minä tunnen niiden tuoksun kolmensadan peninkulman päähän! Syreenit puhkeavat Glenfabassa nyt, ja Anna täti kokoaa pääsiäismunia. Odottakaapa hetkinen, mä tulen luoksenne!
Ei mitään tietoja John Stormista, tietysti ei. Epäilemättä hän taistelee varjoja vastaan, kun taas muut kuolevaiset ponnistelevat voimiaan todellisuuksia vastaan. Minulle on kerrottu, että tuollaiset veljeskunnat ovat tavallisia kirkossa nykyään, vaikka ne enimmäkseen ovat salaisia seuroja, mutta kuta enemmän minä ajattelen senlaatuista uskontoa, sitä enemmän minusta tuntuu kuin se olisi jonkinmoista näytetöiden toimittamista uskon todistukseksi, aivan kuin Jumala olisi koketti nainen. Tästä muistuu mieleeni, että herra Wealthy-Järki-Maallinen ei ole enää kanonikko, vaan hän on kohonnut arkkidiakoniksi, ja nyt on vielä entistä enemmän espanjalaisen kukon näköinen, hän kun tietysti pukeutuu samanlaisiin hullunkurisiin tamineisiin kuin piispatkin. Vaivaisen ihmisen täytyy aina nähdessään heidät ajatella, että heidän ylhäisyytensä ovat varmaan aamulla noustessaan joutuneet epäröimään, onko heidän vedettävä yllensä koulupojan polvihousut vai balettitytön hamonen, ja sitten päättäneet päästä pälkähästä sillä, että ottavat ylleen molemmat. Siitä syystä minä koetan aina välttää häntä ollessani virkatoimissani kirkossa, sillä saattaisihan käydä niin, että sielun vihollinen äkkiä saisi vallan minussa ja minä käyttäytyisin sopimattomasti hänen kunnia-arvoisuutensa silmäin edessä. Mutta koska nyt on paaston aika, on kirkossa erityisiä saarnaajia joka päivä, ja sattui niin, että viime sunnuntaina aavistamattani näin kolme samanlaista ilmiötä vieretysten. Oh, armias taivas! Salomo kaikessa komeudessaan ei ollut puettu niinkuin yksi heistä!
Mutta on sentään häpeällistä, että sellaiset miehet kuin John Storm eivät saa jalkaansakaan mahtumaan kirkon rajojen sisäpuolelle, kun taaskin tuommoinen arkkidiakoni höystyy siellä kuin vihannoiva laakeripuu. Anteeksi, isoisä, mutta minä en voi auttaa sitä. Maalaiskirkko on sentään vallan toista kuin kaupungin kirkko. Siellä ihminen joskus rupeaa uskomaan, että Jumala toimittaa enimmät asiat ja ihminen itse vain hiukkasen, kun taasen täällä me ajattelemme päinvastoin, mistä on seurauksena, että tämä amalekilaisten siemen… Mutta vähätpä siitä! Minä menin eläintarhaan tänä aamuna. Siellä oli jalopeura aivan yksin häkissään. Juhlallinen, komea, hiljainen olento! Minä olin itkeä.