"Yhden löysin", sanoi John murheellisen näköisenä. "Kadotettu hän kyllä on, vaikkei hän itse tiedä sitä vielä. Jumala häntä auttakoon!"

"He eivät milloinkaan ensimmältä itse ymmärrä sitä, poikaseni. Kirjoita hänen ystävilleen, jos hänellä on ystäviä."

"Hänen ystävilleenkö?"

"Etkö tiedä mitään hänen kodistaan?"

"Se on totta — sen teen. Muuta en voi nyt tehdä."

III.

The Priory, perjantai-aamuna.

Voi, rakkaat tätöset, älkää säikähtäkö, mutta Glorylla on ollut hirmuisen suuri menestys! Ei mitään hyvin hirmuista sentään. Maanantai-iltana hän vain lauleli, lausui ja hiukan näyttelikin jotakuinkin suurelle seurueelle, ja seuraus oli, että koko maailma — Lontoon maailma — nyt puhuu hänestä eikä kukaan enää välitä muusta maailmasta. Joka postissa tulee minulle kukkia ynnä nauhoja ja nimikortteja tahi kuvallisia viikkolehtiä, joissa on minun kuvani ja lyhyt elämäkerta. On vallan ihmeellistä, kuinka paljon ihminen saa tietää itsestään, jos vain lukee sanomalehtiä. Minun huoneeni on tällä hetkellä kuin kukkakauppiaan akkuna kello yhdeksän aikaan lauantai-aamuna, ja minulla on syytä epäillä, että isäntäni ja opettajani Karl Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen y.m., näyttelee kukka-aarteitani ihaileville naapureille minun poissa ollessani. Tuon kunnon vanhan virtaheposen ääni on maanantaista saakka aamusta iltaan kajahdellut pitkin taloa ja paitsi sitä, että hän yöt ja päivät laulaa toitottaa Puolastaan tämän rakennuksen kaikenmoisissa maanalaisissa käytävissä, on hän ruvennut palvelemaan minua kuin neekeripassari, tilaten kaikenlaisia soppia ja hyytelöitä minulle aivan kuin äkkiä olisin tullut parantumattomaksi sairaaksi. Tietysti minä olen terveruumiinen nainen nyt kuten ennenkin, mutta minun hermoni ovat olleet piinapenkillä koko viikon ja minussa on aivan sama tunne kuin ennen Peelissä paitaressuna ollessani, kun kiipesin vanhan kirkon torniin ja rupesin nyhtämään kellon nuoraa, muistattehan? Huh, huh, hirveätä! Voi minun kamalaa pelkoani, kun tuo iso kello kajahti ja vanhat lahonneet seinät vapisivat! Mutta kun kerran olin alkanut, en olisi kuolemakseni voinut lopettaa, vaan nyhdin nyhtämistäni nuoraa ja vapisin ja tutisin kunnes — muistatteko? — kaikki väki töytäsi yhdessä mylläkässä sinne vakuutettuna siitä, että kaupunki oli ilmitulessa. Ja sitten, katso, soittaja olikin vain minä pienoinen, väristen kuin haavanlehti ja itkeä pillittäen kuin surkea raukka! Minä muistan, kuinka minua toruttiin ja pehmitettiin ja heitettiin pimeyteen (s.o. roskakellariin) tuon ensimmäisen maineen leimahduksen tähden, ja nyt teidän ehkä tekisi mieli käyttää samaa rangaistustapaa taas…

Anna-täti, minä kudon mitä suloisinta pikku huivia teille, — sinisen ja valkoisen kirjavaa, joka soveltuu teidän hipiäänne — koska minä olen työssä illalla vain ja muutoin koko päivän olen oma herrani. Eikö se nyt ole suloista, vai mitä? Mutta minä pelkään, että se ei ole teidän mielestänne suloista, sillä te katsotte minun lävitseni niinkuin siivilän lävitse, ja minun täytyy kertoa teille jotain, jota olen salannut liian kauan, ja kun minä vain ajattelen sitä, muutun heti vanhaksi ja ryppyiseksi kuin jouluomena. Siis rakkaat tätöset, teidän täytyy olla suorastaan enkeleitä ja kertoa kaikki isoisälle.

Muistattehan, Rakel-täti, että pyysin teitä tekemään jotain puolestani kello yhdeksän illalla kuningattaren syntymäpäivänä. Ja muistattehan, että herra Draken oli tapana ajatella suuria asioita Glorysta ja ennustaa hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Ettehän myöskään ole unohtaneet, että herra Drakella oli ystävä, jonka nimi oli lordi Robert Ure tai lordi Bob, kuten häntä tavallisesti sanotaan. No niin, herra Draken neuvosta ja lordi Bobin vaikutuksen ja puuhien avulla j.n.e. minä olen vieläkin vaihtanut olomuotoa — tämä on viimeinen, ihka viimeinen kerta — ollessani näin vaeltavaisena juutalaisena, ja nyt minä en ole enää kutsutilaisuuksien huvittaja, vaan varietee-tait —