* * * * *
Glory oli kirjoittanut siihen saakka, mutta sitten hän äkkiä pudotti kynänsä, nousi pöydän äärestä ja pyyhki silmiään.
"Lapsoseni, sinä et voi kertoa heille sitä, se on mahdotonta. He eivät ikinä anna sitä anteeksi!"
Silloin seisahtuivat vaunut talon eteen, puutarhakelloa soitettiin, ja palvelustyttö toi Glorylle naisen nimikortin. Siihen oli painettu monien kukkien ja kiehkuroiden keskelle "Neiti Polly Love."
"Käske hänet sisään", sanoi Glory. Sitten tuli Polly kahisten ylös portaita, yllään hopeanharmaa silkkipuku sekä kirjava hattu ja kainalossa rakkikoira. Hän näytti vanhentuneelta ja rumentuneelta. Poskien puna- ja valkoväri oli puuterin peitossa ja silmäkulmat olivat mustiksi maalatut. Hänessä saattoi huomata saman turmeltuneen ilmeen kuin ennenkin, ja maljakon särkymä tuli nyt selvästi näkyviin. Glory oli käynyt Pollyn luona yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun he olivat eronneet sairashuoneesta, mutta siitä huolimatta Polly suuteli häntä innokkaasti. Sitten hän istuutui ja rupesi itkemään.
"Sinä et ehkä usko sitä, mutta se on totta, että minä olen onnettomin tyttö koko Lontoossa. Etkö sinä ole kuullut siitä? Minä luulin kaikkien jo tietävän sen. Robert aikoo mennä naimisiin. Niin, se on aivan totta, huomis-aamuna hän viettää häitään sen amerikkalaisen perijättären kanssa, enkä minä aavistanut mitään ennenkuin maanantai-iltana, siis samana päivänä, jolloin tuo aamiaispäivällinen oli sinun kunniaksesi. Minä kyllä arvasin, että jotain pahaa tapahtuisi, sillä pukeutuessani päivällisille särjin peilini. Robert saattoi minut kotiin ja rupesi soittamaan pianoa, mistä minä heti huomasin, että hänellä oli jotain sanomista. 'Tiedätkö tyttöseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?' Minä ihmettelen, etten luhistunut siihen paikkaan. Kumma kyllä pysyin pystyssä, ja hän jatkoi soittoaan. Mutta sitten en jaksanut enää kestää sitä, minä purskahdin itkuun ja juoksin huoneeseeni. Minuutin perästä hän tuli sisään, mutta hän ei koettanut nostaa minua ylös, kuten aina ennen. Hän puhui vain minun takanani, pyysi minua tyyntymään ja kertoi, miten hän aikoi pitää huolta minusta j.n.e. Hän sanoi, että pieni kyyneltyminen puki minua, mutta paljosta itkusta ei ollut mitään hyötyä — ja sitten hän meni."
Hän rupesi taas itkemään, ja koira hänen sylissään alkoi ulvoa.
"Oi Jumala, minä en ymmärrä, miksi olen ansainnut niin suuren onnettomuuden. Minä en ole ollut kevytmielinen ollenkaan, en ole milloinkaan käynyt yöllä klubeissa enkä Sallyn enkä Katen luona, kuten monet muut tytöt, eikä hän voi väittää, että milloinkaan olen välittänyt kenestäkään muusta. Kun minä rakastan miestä, niin hän on viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla, ja nyt, hän jättää minut yksin… Minä en jaksa elää enää!"
Glory koetti lohduttaa murtunutta tyttöraukkaa. Hänen velvollisuutensa oli elää. Olihan hänellä lapsi — eikö hän ollut koskaan nähnyt sitä sen perästä kun rouva Jupe sen otti? Se oli varmaan suloinen pikku lemmikki jo, joka ryömi ja puhelikin hiukan. Pollyn pitäisi ottaa lapsi luokseen, siitä olisi niin paljon seuraa.
Polly suuteli rakkia, jotta se lakkaisi ulvomasta, ja sanoi: "Minä en välitä seurasta. Elämä ei ole minusta enää samaa kuin ennen. Hän luulee, että menemällä naimisiin tuon naisen kanssa… Missä suhteessa hän on minua parempi, sen tahtoisin tietää? Hän ottaa Robertin hänen ylhäisen sukunsa tähden, ja Robert ottaa hänet hänen rahojensa tähden. Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät. Sinä et menisi, niinkö? On vaikeata peittää tunteitaan — se olisi aivan oikein heille — jospa — jospa minä sen tekisin."