"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.
"Siksi, että" — John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä, kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"
"Te?"
"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää voimaanne?"
"Oh!"
Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä, mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään yhteistä — ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran, eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi vallan erilaista olentoa, ja kumminkin — kumminkin minä rakastan teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."
Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! — Sinä olet minun elämäni! — En voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään — se oli kuolleena syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen hillityksi, sanoi Glory:
"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää. Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."
"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää. Työni tähden —"