Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä askeleella.
"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on riistetty kirkko."
"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun juuri piti kertoakin!"
"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas portaita kuin vesiputous."
"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas portaita, täti, siitä olen aivan varma!"
"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä. Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita herttaisia olentoja!"
"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä arvelet?"
Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi, poika!"
John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"
Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä sitten?"