"Et, vaan kunniassa — suuressa, suuressa kunniassa. Nämä muutamat pahat päivät unohtuvat pian, armas — unohtuvat aivan kokonaan. Ja tulevaisuudessa tulee minun luokseni ihmisiä — tyttöjä, uljaita tyttöjä, jotka taistelevat urhojen lailla elämän taistelua — ja he sanovat minulle: 'Tunsitteko te hänet? Tunsitteko todellakin hänet?' Ja minä hymyilen heille voitonriemuisasti vastatessani: 'Tunsin kyllä, sillä hän rakasti minua, ja hän on minun, ja minä olen hänen ikuisesti'."
"Se olisi suloista! Me emme saaneet elää yhdessä tässä maailmassa, mutta jos voisimme yhtyä ikuisesti juuri tulevan maailman kynnyksellä —"
"Älä puhu siitä enää mitään, sillä kaikki on jo järjestetty. Luostarin johtaja-isä on pyydetty vihkimistä toimittamaan, ja pääministeri tuo arkkipiispan lupakirjan. Kaikki tapahtuu vielä tänään — tänä iltana — ja — enkä minä ole ensimmäinen nainen, joka on saanut yksin puuhata kaiken tuon!"
Sitten hän nauroi, ja John nauroi hänen kanssaan, ja molemmat nauroivat yhdessä huolimatta Johnin heikkoudesta ja tuskista. Seuraavassa silmänräpäyksessä Glory oli jo kadonnut kuin auringonsäde pilven taakse, ja rouva Callender tuli vuoteen viereen avaten vanhanaikaisen hattunsa nauhat.
"Hän on kultaa, poika — puhdasta kultaa on sinun Glorysi."
"Niin, tulessa koeteltua kultaa hän on", vastasi John, ja hänen takaraivoaan alkoi pakottaa kovasti.
Glory oli juossut pois huoneesta itkemään, ja rouva Callender yhtyi häneen kohta. "Minun täytyy mennä pois tyttöni. Tahtoisin niin mielelläni olla luonanne, mutta en voi. Tämä tuo mieleeni ajan, jolloin Alec jätti minut, neljäkymmentä pitkää vuotta sitten juuri tänä päivänä, vaikka minusta tuntuu kuin hän senkin jälkeen olisi ollut joka päivä luonani."
"Missä Glory on?"
"Hän tulee kohta, isä", vastasi Aggie, ja kuultuaan nimeään mainittavan pyyhki Glory silmänsä ja palasi Johnin luo.
"Siksikö sinä hait ja löysit minut täältä Westminsteristä, kun kuulit, että olin kadonnut?"