John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa; yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.
Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya. Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli hoitajattarien tanssiais-yö.
Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan eläin jää jälelle!"
Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."
Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:
"Hyvä on, koska sinä tahdot. Minulle se on samantekevä."
Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:
"Minä iltana siis menemme, Robert?"
Toinen miesääni vastasi vetelästi:
"Määrätkööt tytöt itse sen asian."